Niin kai se on ihan normaalia masentua pikkuisen onnettomuuden johdosta. Sitä vain miettii, että jos olisi toiminut toisin niin olisiko tyttö vielä elossa. En sitten millään saa mielestäni hänen pahoja vammojaan. En ole kyllä vastaavaa nähnyt enkä toivo ikinä uudestaan näkeväni.
Kuoleman ymmärtää jos se on sairaudesta tai viasta johtuva, mutta onnettomuus on aina turhaa ja hyvin vaikea hyväksyä.
Nyt alkoi pelottaa muutto vielä enemmän. Jos Sandra stressaantuu ja alkaa siirtelemään pikkuisia. No onneksi vielä on aikaa pari viikkoa ja sinä aikana pennut kyllä ehtivät kasvaakin jo aika paljon.
Pitäisi varata matka pennun hakuun ja tehdä sitä sun tätä muutakin. Silti on ikävä pentua ja Suloa, joka toivottavasti tulee pian takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti